|
"Kunnioitettu arkkipiispa emeritus, kunnioitettu Turun piispa, arvoisa juhlayleisö!
Parikymmentä vuotta sitten sain Nousiaisista kirjeen, jossa tiedusteltiin, milloin tämä vanha pitäjä voisi viettää perustamisensa seuraavaa suurta juhlavuotta. Harkittuani asiaa vastasin, että vuosi 2005 näytti mielestäni sopivalta, koska niihin aikoihin olisi kulunut 850 vuotta piispa Henrikin tulosta Nousiaisiin järjestämään Suomen kirkkoa. Jos täällä ei ollut hänen tullessaan kristillistä seurakuntaa, se ainakin perustettiin hyvin pian piispan saavuttua tänne.
Asiakirjojen puuttuessa on mahdotonta sanoa tarkasti, minä vuonna Henrik asettui Nousiaisiin. Historiantutkijat ovat aikojen kuluessa arvelleet sen tapahtuneen joko 1150 tai 1157 tai näiden vuosien välillä. Suomen kirkon viettäessä 800- vuotisjuhlaansa 1955 Henrikin ajateltiin kuolleen marttyyrina 1155. Se perustui epävarmoihin laskelmiin, mutta samaan vuoteen voitaneen yhä nojautua. Nousiaisten seurakunnan ja samalla koko Suomen kirkon syntymävuotta ei ole syytä tarkistaa kovin usein, kun oikeasta vuodesta ei kerran ole varmaa tietoa. Juhlan aihe on myös tärkeämpi kuin epävarma vuosiluku. Me aloitamme juhlavuoden viettämisen tammikuun 19. päivänä, jota on totuttu pitämään Pyhän Henrikin kuolinpäivänä, joskin se oli vanhemman pyhimyskalenterin mukaan 20. päivä. Tämän mukaan Henrik olisi saapunut suomeen kesällä 1154.
Nousiaisten seutu näytti 1100-luvulla erilaiselta kuin nykyään. Meri ulottui kauemmas sisämaata kohti, ja ihmistyö oli vaikuttanut luontoon verraten vähän. Maa oli metsien peitossa, ja niissä oli vielä paljon jaloja lehtipuita: tammia, jalavia, niinipuita, pähkinäpensaita. Kaikkein edullisimmat paikat oli toki raivattu pelloiksi, ja kuusimetsää oli laajalti kaadettu kaskeksi, kuten varsinaissuomalaiset tekivät noihin aikoihin yleisesti. Kaskista jääneille ahomaille kasvoi ajan mittaan lehtipuita, joten metsien ilme muuttui lempeämmäksi, peipon ja lehtokertun laulu lisääntyi
Peltomaiden reunoilla oli enintään muutaman talon kyliä, ja asutus oli yleensäkin melko harvaa. Lounais-Suomi oli kuitenkin maamme parhaiten asutettuja seutuja, josta lähti siirtolaisiakin itään ja pohjoiseen. Läntisten pitäjien väestö asutti Pohjanmaan rannikkoa Torniojoelle saakka, ja idempää muutti paljon väkeä Karjalan länsiosaan. Muun muassa Viipurinlahden vanha nimi Suomen vesi osoittaa vanhaa ja vahvaa varsinaissuomalaista vaikutusta. Varsinais-Suomi, silloiselta nimeltään vain Suomen maakunta, ja siihen liittyvä Satakunnan lounaisosa olivat 1100-luvulla vauras, keskeinen osa maatamme.
Maakunnan väestö kävi kauppaa sisämaan hämäläisten mutta myös merentakaisten naapurien kanssa. Vielä 1100-luvulla ruotsalaiset olivat tärkeimmät kauppakumppanit. He olivat purjehtineet kauppamatkoillaan jo vuosisatojen ajan Venäjälle ja sieltä jokia myöten kauas Konstantinopoliin ja Volgan alajuoksulle saakka. Ruotsalaiset olivat ehkä ryöstelleetkin Suomen lounaisosassa, mutta etupäässä oli sentään koetettu säilyttää kaupparauha, josta oli hyötyä kaikille. Suomella oli jo ennen kristillistä aikaa pitäjäyhteisöjä, joiden tärkeimpiä tehtäviä oli kaupan suojeleminen. Rikkaille muukalaisille annettiin ehkä panttivankeja sikisi aikaa, kun he olivat pitäjässä kauppaa käymässä.
Kauppayhteydet Ruotsiin toivat tänne läntisen kulttuurin piirteitä, mutta ruotsalaisten liikkuessa paljon Venäjällä vaikutteita tuli siltäkin suunnalta, ja heidän retkillään oli varmasti mukana suomalaisiakin. Kristinuskosta saatiin tietoa molemmilta tahoilta, mutta läntinen vaikutus oli Lounais-Suomessa voitolla. Kauppa loi myös poliittisia siteitä Ruotsiin, aluksi Sveanmaahan, sillä yhtenäinen Ruotsin valtakunta, ruotsiksi Svearike, oli 1100-luvulla vasta syntymässä. Suomesta oli hyvät yhteydet Gotlantiin, jonka ruotsalaiset talonpojat olivat varhaiskeskiajalla suuria kauppiaita, mutta varsinkin Mälarin seudulle, missä oli svealaisten tärkeä kauppakeskus Birka. Heidän muinaisuskonsa pääpaikkana taas oli Vanha Upsala nykyisestä kaupungista sisämaahan päin.
Lounais-Suomi ei ehkä vielä 1000-luvulla suorastaan kuulunut svealaisten maahan, mutta Varsinais-Suomen länsiosan ja Ala-Satakunnan asukkaat olivat liittosuhteessa heihin. Tämä oli hyvänä edellytyksenä katolisen kirkon aloittaessa Ruotsista käsin lähetystyön Suomessa. Ensimmäiset tiedot kristinuskosta oli saatu tänne viimeistään 900-luvulla, ja uuden uskon vaikutus oli Ahvenanmaalla, Varsinais-Suomen länsiosassa ja Satakunnan lounaisosassa vahva jo 1000-luvulla, lähes yhtä varhain kuin Mälarin maakunnissa. Se näkyy etenkin hautaustavan muuttumisesta. Vainajan polttamisesta roviolla luovuttiin eikä hautaan pantu enää aseita ja koruja kuten muinaisuskon vallitessa. Vanhoista palvontapaikoista, uhrilehdoista eli hiisistä, kaadettiin pyhät puut pitäjän johtavien sukujen otettua kasteen.
Kristinuskon varhainen leviäminen Suomen lounaisosaan ei ole voinut olla pelkästään maallikoiden työtä. Ruotsissa käynyt talonpoikainen kauppias saattoi ottaa kasteen siellä, mutta jo 1000-luvulla on varmaan lähetetty jokunen papiksi vihitty munkki Suomeen saarnaamaan ja kastamaan kansaa. Kun Sigtunaan oli vuoden 1100 tienoilla perustettu Mälarin seudun ensimmäinen piispanistuin, se lienee ollut lähetystyö keskuksena. Jo 1120-luvulla oli myös Upsalassa piispa. Kristinusko olikin jo 1100-luvun alkupuolella voitolla Varsinais-Suomen länsiosassa ja Lounais-Satakunnassa. Yksittäisiä muinaisuskon kannattajia oli jäljellä, mutta pitäjäyhteisöt olivat uuden uskon kannalla.
Varsinais-Suomeen purjehti 1150-luvulla Ruotsista korkea-arvoinen pappismies Henrik. Hän asettui asumaan Nousiaisiin ja otti tämän pitäjän toimintansa tukikohdaksi. Emme tiedä, mistä tämä valinta on johtunut. Mahdollista on, että Henrik halusi vaikuttaa myös Varsinais-Suomen väestölliseen ja taloudelliseen ydinalueeseen, Aurajoen varren suuriin kyliin, joista vei tärkeä kauppatie Hämeeseen, mutta ei uskaltanut asettua asumaan sinne, koska muinaisusko oli Aurajoella vielä voimissaan. Läheisessä Nousiaisten pitäjässä kristinusko oli jo selvemmin voitolla. Henrikiä sanotaan joissakin lähteissä Upsalan piispaksi, mutta tämä tieto ei ole täysin luotettava. Häntä on myös sanottu syntyjään englantilaiseksi, ja Englannista tulleita pappeja toimi todella noihin aikoihin Skandinaviassa. Jotkut tutkijat ovat huomauttaneet, ettei piispa olisi jättänyt hiippakuntaa talvikaudeksi muiden hoitoon, kun Ruotsin olot olivat rauhattomat. Henrikillä oli kuitenkin Suomessa hyvin tärkeitä tehtäviä: järjestyneen seurakuntaelämän ja säännöllisen jumalanpalveluksen perustaminen sekä otaksuttavasti myös kirkollisen verotuksen alustava organisointi. Niinpä minusta on luultavaa, että Henrik oli todella Upsalan piispa.
Olihan piispan arvoasemasta paljon hyötyä sellaisissa tehtävissä. Piispan juhla-asussaan, hiippa päässä pitämä messu teki syvän vaikutuksen suomalaisiin; nähtiin että pyhä katolinen kirkko oli todella ottanut heidät hoiviinsa. On myös mahdollista, että etelämpänä itämeren rannikolla sijaitsevan vauraan Linköpingin hiippakunnan piispa oli osoittanut kiinnostusta Suomeen. Jos Upsalassa haluttiin varmistaa laaja Suomen maa omaksi lähetysalueeksi, oli viisasta, että asian hoiti mies, jolla oli täysi päätösvalta. Henrikin onnistuminen työssään ehkä vaikutti siihen, että paavi soi arkkipiispan arvon 1164 Upsalan eikä Linköpingin piispalle.
Suomessa on kauan uskottu, että Henrik tuli tänne kuningas Eerik Jedvardinpojan johtaman ristiretken yhteydessä. Tehtiin siis sotaretki pakanoiden vastarinnan nujertamiseksi. ja heidän kastamisekseen pakolla. Joku suomalainen tutkija näyttää yhä uskovan ristiretkiin, mutta Ruotsissa ovat varhaisen keskiajan tutkijat pitäneet nimenomaan Eerikin retkeä jo sata vuotta pelkkänä taruna. Se sepitettiin, kun hänestä polveutuvat kuninkaat halusivat tehdä hänestä pyhimyksen ja lisätä siten omaa arvoaan. Myöhemmin ajatus suomalaisten väkivaltaisesta alistamisesta hiveli ruotsalaisten tunteita niiden lähetessä 1600-luvullaeräänlaista kansallista suuruudenhulluutta. Sama tarina miellytti 1800-luvulla kiihkeimpiä fennomaaneja, koska se leimasi Suomen ruotsalaiset väkivaltaisten anastajien jälkeläisiksi. Viron saksalaisethan todella olivat sellaisia.
Pyhästä Eerikistä tiedetään todellisuudessa hyvin vähän. Hän oli joitakin vuosia kuninkaana, mutta hänen asemansa oli kohtalaisen varma vain Länsi- Götanmaalla; Upsalassa poliittiset vastustajat murhasivat hänet hyvin pian. Tuskinpa niin heikko kuningas olisi yrittänyt järjestää sotaretkeä Suomeen. Sitä paitsi Ruotsi oli hänen aikanaan niin kehittymätön maa, että valtiovallan oli vaikea organisoida yleensä mitään.
Ristiretkeä oli myös turha tehdä kristinuskon jo omaksuneeseen Lounais-Suomeen. Täällä ei tietenkään ollut mitään pakanoiden armeijaa Eerikin voitettavaksi. Kertomus voitettujen suomalaisten pakkokasteesta Kupittaan lähteellä, josta oli Topeliuksen ’Maamme kirjassa’ kaunis kuvakin, on osoitettu vasta 1700-luvulla keksityksi saduksi. Suomessa säilyneessä, hyvin varhain sepitetyssä Pyhän Henrikin surmavirressä ei sen sijaan puhuta ristiretkestä. Piispan mukana tuli varmaan joukko hänen omia asemiehiään, mutta olojen näyttäessä rauhallisilta Henrik näyttää tehneen ainakin osan matkoistaan ilman henkivartijoita. Se sopi Jumalan armon ja rakkauden julistajalle paremmin kuin kulkeminen pelottavat miekkamiehet edessä ja takana. Pikemminkin piispalla oli seuranaan pappeja.
Kun piispa Henrikin kävi lopulta onnettomasti, se ei johtunut mistään kansanliikkeestä, vaan yhden kastetun mutta omapäisen miehen verokapinasta. Köyliön Saaren rikas isäntä Lalli vimmastui piispan vaadittua matkallaan kirkolliseen verotukseen kuulunutta kestitystä. Piispan surmavirren laatija koettaa hartaana kirkon ystävänä torjua tätä käsitystä Lallin vihan syystä niin tarmokkaasti, että lukija alkaa väkisinkin epäillä sen olevan nimenomaan totta. Verotus on aiheuttanut monta suurempaakin selkkausta.
Henrikistä laadittu pyhimyslegenda on epäluotettava, mutta surmavirren ja siihen liittyvän vahvan kansanperinteen ansiosta piispan vaiheista tiedetään toki jotakin. Henrikin toiminta ulottui Kokemäenjoen varrelle, jossa perimätieto on säilyttänyt siitä vakuuttavia muistoja. Kun kirkko ja kansa muistivat Henrikin toimintaa tärkeänä historian vaiheena, hänen on täytynyt onnistua organisaatiotyössään aika hyvin.
Suomen kirkkoa ei voitu jättää pelkästään maallikoiden hoitoon, vaan Henrikin työtä jatkamaan jäi varmasti pappeja, ehkä Upsalassa tai Sigtunassa koulutettuja suomalaisia. Alkuun riitti jokunen taitava mies, jotta Nousiaisten lisäksi saatiin aikaan vakinainen seurakuntaelämä vaikkapa Kalantiin, Euraan ja Kokemäelle. Messu voitiin pitää joskus muuallakin. Voidaan kysyä, rakennettiinko Vakka- Suomelle myöhemmin ominaisia pieniä kyläkirkkoja sitä varten jo 1100- luvulta alkaen. Tätä mahdollisuutta ei sovi unohtaa. Ajateltakoon vaikkapa Laitilan Untamalaa, jossa oli jo rautakaudella harvinaisen vahva asutus.
Piispa Henrikin saatua surmansa Köyliössä hänet tuotiin haudattavaksi Nousiaisten Topoisiin, mikä osoittaa hänen asuneen tässä kylässä. Kuten Aulis Oja huomauttaa Nousiaisten historiassa, vainaja tuodaan kotiinsa. Piispan haudalle rakennettiin pian puinen kirkko, joka oli vuoteen 1229 Suomen hiippakunnan keskuspaikka ja siitä eteenpäinkin pyhäksi julistetun Henrikin tärkeä palvontapaikka. Hänen toisena muistokirkkonaan oli vuodesta 1300 Turun katedraali. Nousiaisten kirkon asemaa Henrikin perinteessä vahvisti piispa Maunu Tavast hankkimalla 1400- luvulla Alankomaista kauniin sarkofagin hänen tomunsa kätköpaikaksi. Kun se säilyi kuvalevyineen ryöstöltä jopa isovihan yli, se voitaisiin miltei lukea Pyhän Henrikin tekemiin ihmeisiin.
Varhemmin otaksuttiin, että Nousiaisten kivikirkko, jossa vietimme vastikään rukoushetken, on rakennettu jo 1200- luvun lopulla. Niin minäkin arvelin 1980 Lemun pitäjän 600- vuotisjuhlassa. Suomen vanhoja kivikirkkoja huolellisesti, uusia menetelmiä käyttäen tutkinut Markus Hiekkanen pitää kuitenkin varmana, että Nousiaisten kivikirkko on rakennettu melkoista myöhemmin, luultavasti 1420- luvulla. Se edustaa niin kehittynyttä, jopa hienostunutta arkkitehtuuria, että Hiekkasen avattua lukijan silmät häntä uskoo mielellään. On muistettava Suomen syrjäisyys, joka hidastutti arkkitehtuurin kehitystä. Henrikin sarkofagin Maunu Tavast hankki varmaan uuden kirkon juhlistamiseksi.
Nousiaisten kirkon rakentamiseen pitäjäläiset uhrasivat paljon työtään ja varojaan. Piispa Maunun ansiota lienee, että sen suunnittelijaksi saatiin erinomainen rakennusmestari, joka loi yhden Suomen keskiajan kauneimmista kirkoista. Mielestäni se voittaa arkkitehtuurinsa puolesta kaikki muut kivikirkkomme paitsi ehkä Turun tuomiokirkkoa, ja sitä taas on suurena katedraalina vaikea verrata Nousiaisten pieneen ja siroon temppeliin. Nousiaisten kirkko on uskomattoman kaunis, rakennustaiteen ystävä menee sitä katsoessaan sanattomaksi.
Olen puhunut Nousiaisten seurakunnan synnystä ja sen kirkkorakennusten alkuvaiheista. Se ehkä riittää, kun aloitamme pitäjän 850- vuotisen olemassaolon juhlavuoden viettämisen. Jumalan maailmanjärjestyksessä niinkin pitkä ajanjakso on vain lyhyt hetki, eikä ihminen liene muuttunut siinä ajassa kovin paljon. Tuossakin kaukaisessa ajassa on meille aivan ymmärrettäviä kiinnekohtia: Nousiaisiin haudatun englantilaisen papin rohkeus, velvollisuudentunto ja innostus työhönsä sekä Suomen kristittyjen kiitollisuus piispan huolenpidosta, mutta myös hänen murhaajansa itsekkyys ja julmuus, jotka eivät kuitenkaan estäneet marttyyrin kylvämää kallista siementä itämästä ja juurtumasta. |
 |
